Brandberg

Olimme alun perin aikoneet ajaa Cape Crossista suoraan Grootbergiin, mutta onneksi päätimme yöpyä matkan puolivälissä lähellä Namibian korkeinta (2573 m) vuorta Brandbergia. Matka oli ajallisesti pitkä. Brandberg on tunnettu vanhoista kalliomaalauksista, joista kuuluisinta kutsutaan nimellä White Lady. Nimestä huolimatta maalaus ei esitä valkoista naista, vaan ilmeisesti nuorta poikaa, joka on maalattu valkoiseksi jonkin rituaalin takia. Brandbergin lähellä on myös hyvä mahdollisuus nähdä niin sanottuja aavikkonorsuja.

Saavuimme Brandberg White Lady Lodgeen noin tunti ennen auringonlaskua. Emme ehtineet käydä katsomassa kalliomaalauksia saati norsuja. Hotelli oli kaikkiin aiempiin verrattuna todella vilkas ja ehkä sen takia emme oikein pitäneet sen tunnelmasta. Meidän telttapaikkamme oli tosin pitkähkön matkan päässä päärakennuksesta ja siellä oli aivan rauhallista. Ehdimme ottaa vain muutaman kuvan, kun aurinko alkoi jo laskea. Ruoka oli laitettava pimeässä ja jäiset kalat eivät meinanneet kypsyä millään. Huomasimme ensimmäiset hyttyset ja testasimme moskiittoverkkoa. Brandbergin alueella ei pitäisi esiintyä malariaa heinäkuussa, mutta emme käyttäneet mitään malarinaestolääkitystä ja verkko tuntui siksi tarpeelliselta ja mieltä rauhoittavalta varusteelta.


Brandberg.


Punanokkafrankoliini. Arka parvissa liikkuva lintu.


Jokin pieni gekko.


Aamulla heräsin meteliin, joka tuntui tulevan telttamme takana olevasta suihkusta. Aurinko ei ollut vielä noussut ja oli hämärää, mutta huomasin hyppyantiloopin ihan lähellä. Se ei vaikuttanut ollenkaan säikyltä. Kävin hakemassa kameran, mutta valotusaika oli vielä liian pitkä. Odottelin vähän aikaa auringonnousua ja seurasin antiloopin puuhia. Se etsi maasta syötävää ja yhtäkkiä näin sen pistelevän suihinsa sinisen käärepaperin! Kääre varmaankin tuoksui suklaapatukalta tai joltakin vastaavalta. (Eskimo-kanimme söisi myös suurella innolla suklaata sisältävää paperia.)


Metelin syy selvisi, kun menin vessaan: keltanokkatoko istui peilin edessä ja tökki nokalla peilikuvaansa. Sekään ei ollut säikky ja sain muutaman valokuvan oven raosta. En ehtinyt vaihtaa teleobjektiivia valovoimaisempaan ja lyhyempään objektiiviin, mutta sain sentään melko tarkan kuvan pitkällä valotusajalla ja suurella ISO-herkkyydellä.


Sarvinokat ovat uteliaita ja leikkisiä. Tässä lintu temppuilee suurella heinäsirkalla ennen syömistä.


Sama hyppyantilooppi.

Cape Cross

Swakopmundin jälkeen jatkoimme aamulla matkaa ensin rannikkoa ylös Cape Crossiin, sitten päivällä vähän matkaa samaa tietä takaisin etelään ja lopulta iltapäivällä jätimme rannikon suunnaten sisämaahan päin. Cape Cross sijaitsee noin 150 km Swakopmundista pohjoiseen ja siellä on yksi maailman suurimmista etelänmerikarhukolonioista. Olimme kuulleet kolonian haisevan mahdottoman pahalle (voimakkaasti ammoniakille) ja olevan hyvin meluinen, mutta hajuun tottui nopeasti eikä se sentään niin hirveä ollut kuin monet olivat väittäneet.

Cape Cross on luonnonsuojelualuetta ja siellä saa liikkua ainoastaan merkityillä pitkospuilla, jotka ovat aidattu. Aitojen raoista voi kuvata, jos haluaa kuvia matalammalta tasolta ja jos objektiivi ei ole kovin paksu. Cape Crossin lähellä taitaa olla vain yksi hotellissa toimiva ravintola. Koska hyljekolonian portti avataan vasta paljon auringonnousun jälkeen, valokuvaaja ei saa erityistä hyötyä hotellissa yöpymisestä.


Namibian rannikosta suuri osa tunnetaan nimellä Skeleton Coast, koska se on merenkulun kannalta hankalaa aluetta ja vuosisatojen aikana lukuisat laivat ovat haaksirikkoutuneet rannikolle. Siellä täällä on yhä nähtävissä laivanraatoja, mutta hiekan ja suolaveden aiheuttama korroosio on niin voimakas, että laivat häviävät suhteellisen nopeasti. Tämä laiva on haaksirikkoutunut vain joitakin vuosia sitten.



Koloniassa oli paljon uneliaita kuutteja.


Rajakiistat ovat yleisiä.



Emo kutsuu jälkeläistään.


Mereen viskatut muoviroskat ja kalastusvälineet takertuvat helposti hylkeisiin. Kalastajat, huolehtikaa ettette jätä siimoja luontoon.


Sakaalit vierailevat koloniassa usein etsimässä nuoria ja heikkoja yksilöitä.


Matkalla sisämaahan näimme viimeisen kameleontin.

Swakopmund

Swakopmund on Namibian toiseksi suurin kaupunki ja sekin sijaitsee merenrannalla. Erityisesti kesäisin Winhoekin ja muiden sisämaiden rikkaammat asukkaat tulevat Swakopmundiin miellyttävän ilmaston perässä. Myös muut kuin kotimaan turistit viihtyvät Swakopmundissa huomattavasti paremmin kuin viereisessä Walvis Bayssa. Turismin seurauksena kaupungissa on paljon erilaisia retki- ja harrastusmahdollisuuksia sekä enemmän kauppoja.

Me emme taaskaan olleet mainittavan kiinnostuneita itse kaupungista, mutta aamuksi varaamamme aavikkoretki siirtyi iltapäivälle hiekkamyräkän takia ja meille jäi aikaa kierrellä keskustassa. Matkaoppaan neuvojen avulla löysimme antiikkikaupan, jossa on myynnissä sekä afrikkalaista että eurooppalaista (enimmäkseen kolonialistien mukanaan tuomaa) antiikkia. Kaupassa oli esimerkiksi vanhoja kongolaisia naamioita ja himbojen erilaisia esineitä. Kiinnostavaa, mutta mietin mitä kautta esineet ovat päätyneet myyntiin ja miten kyseenalaista niiden kuljettaminen pois Afrikasta olisi. Toivon, että turistit ostavat matkamuistoheimonaamionsa mieluummin suoraan käsityöläisiltä.

Lounaspaikan löytäminen osoittautui vaikeaksi, koska harva paikka oli heinäkuussa auki lounasaikaan. Ainoaksi mahdollisuudeksi osoittautui jälleen äärimmäisen saksalainen ravintola, jossa oli tympeä henkilökunta ja pahaa ruokaa. En tosin väitä, että saksalaiset olisivat väistämättä ikäviä ihmisiä ja saksalainen ruoka yleisesti pahaa, mutta minusta on todella noloa matkustaa Namibiaan asti ja olla enimmäkseen tekemisissä saksalaisen kulttuurin kanssa. Ilmeisesti perinteistä namibialaista ruokaa tarjoaville ravintoloille ei ole kysyntää ja toisaalta enimmäkseen vain valkoihoisilla on ylipäänsä varaa perustaa ravintola tai jokin muu yritys. Myös lähes kaikki retkiä järjestävät yritykset ovat "eurooppalaistaustaisten" ihmisten omistuksessa.

Olisi mukavaa voida olla erottelematta ihmisiä ihonvärin tai taustan perusteella, mutta käytännössä Namibiassa valkoihoiset ovat yleensä hyvin rikkaita verrattuna tummaihoisiin. Turistina asiaan voi yrittää vaikuttaa kiinnittämällä huomiota siihen, keiden palveluja käyttää. Se ei ole helppoa ja sosiaalinen luonne varmasti auttaisi asiaa. Meiltä ei sellaista löydy, mutta yritimme parhaamme ja valitsimme ainakin sellaisia retkiä, joiden järjestäjät vaikuttivat aidon kiinnostuneilta luonnonsuojelusta ja ehkä hieman tasa-arvon edistämisestäkin. Valko- ja tummaihoisethan eivät Namibiassa juurikaan kaveeraa keskenään, vaikka avointa rasistisuutta ei enää esiinny kovin paljon. Ihmiset pysyttelevät tiukasti omissa piireissään ja ennakkoluulot säilyvät.

Iltapäivällä pääsimme Namibin aavikolle. Swakopmundissa hiekka on erilaista kuin etelämpänä Sossusvleissa: se on vaaleampaa, mutta joukossa on paljon tummia rautahiukkasia jotka kasaantuvat dyynien pinnalle muodostaen paikoin hienoja kuvioita. Dyyneille ajettiin erityisellä autolla, joka muistutti suurta umpinaista mönkijää. Retken tarkoituksena oli tutustua aavikon herkkään ekosysteemiin ja nähdä karussa ympäristössä pärjääviä eläimiä. Rannikolla kehittyy usein sumuja, joista tiivistyvän veden varassa eliöt selviytyvät. Aavikolla elää muun muassa erittäin hidaskasvuista jäkälää ja kovakuoriainen, joka saa aamuisin tarvitsemansa veden takaruumiiseensa tiivistyvästä vesipisarasta.

Mönkijät aiheuttavat joskus ongelmia, koska niiden ajajat tietämättömyyttään tai piittaamattomuuttaan tuhoavat esimerkiksi jäkäläkasvustoja. Dyyneillä ajo on sallittua - hiekkahan on muutenkin jatkuvassa liikkeessä - mutta sora-alueille jää hyvin herkästi jälkiä. Automme pysyi tietyllä reitillä, ettei vahingoittaisi jäkäliä. Aikaisemman kovan tuulen takia dyynien muodot olivat muuttuneet kovasti ja opas joutui jonkin verran soveltamaan. Dyynit olivat aika jyrkkiä, emmekä aina päässeet ensimmäisellä yrittämällä ylitse. Oppaamme oli osaava, mutta lisäksi varsinainen huumoriveikko. Hän saattoi aavistuksen liioitella myrskyn tuomia ongelmia.

Uskon kuitenkin, että näimme tavanomaista vähemmän eläimiä siksi, että niiden jäljet olivat kadonneet hiekkaan. Emme esimerkiksi löytäneet yhtään skorpionia. Olimme silti tyytyväisiä, koska eihän sitä joka päivä (Suomessa ainakaan) näe metsästävää kameleonttia tai hiekkassa uivaa vaskitsaa.


Heti retken aluksi huomasin puskassa kauniin käärmeen. Laji on jokin Psammophis-suvun edustaja.


Swakopmund.


Chamaeleo namaquensis.


Bitis peringueyi -kyy. Käärme liikkuu hiekassa sivuttain ja kaivautuu hiekkaan siten, että vain sen silmät jäävät näkyviin.


Onymacris-suvun kovakuoriainen. Pitkät jalat kohottavat ruumiin irti kuumasta hiekasta. Vetensä kuoriainen saa sumuisina aamuina kiipeämällä dyynin huipulle ja pyllistämällä takaruumiinsa ylös: sumusta kondensoituu vettä kuoriaisen takaruumiiseen, josta se valuu otuksen suuhun. Monet muut eläimet saavat vettä syömällä kuoriaisia, koska niissä voi olla suhteessa paljon nestettä.

Walvis Bay

Sesriemin ja Walvis Bayn väliset tiet ovat lähes kokonaan hiekkatietä. Ne ovat hyvässä kunnossa eikä matka ole hirvittävän pitkä, mutta ajamiseen kuluu silti helposti kahdeksan tuntia (sisältäen yhden ruokatauon). Luin ennen matkaa monia varoituksia siitä, että Namibiassa ei saa aliarvioida etäisyyksiä ja niiden ajamiseen kuluvaa aikaa. Varoitus on hyvä pitää mielessä, jottei matka kuluisi pelkkään ajamiseen. Useat turistit tuntuivat kiertävän kiireellä lyhyessä ajassa koko maan. He heräsivät aikaisin, ajoivat päivän seuraavaan yöpaikkaan, söivät, nukkuivat ja aamulla lähtivät taas matkaan. Me olimme useimmissa paikoissa vähintään kaksi yötä, mutta sekin tuntui monesti liian lyhyeltä ajalta. Pimeä tulee varhain ja sen takia olisi hyvä viipyä ainakin yksi kokonainen päivä kaikissa kiinnostavissa paikoissa.


Maisemat vaihtelivat Sesriemin ja Walvis Bayn välissä hiekkadyyneistä jännittävään rotkoon ja lopulta tummahiekkaiseen litteään autiomaahan, jossa ei näyttänyt elävän mitään.

Walvis Bay on pieni merenrantakaupunki, jota ympäröivät hiekkadyynit. Itse kaupungissa ei ole mitään erityisiä nähtävyyksiä, eikä se vedä puoleensa läheskään yhtä paljon turisteja kuin lähellä sijaitseva Swakopmund. Lintuharrastajat kuitenkin suosivat Walvis Bayta, koska kaupungin edustan matalikoissa viihtyy paljon lintuja. Walvis Baysta rannikkoa pitkin etelään Namib-Naukluftin kansallispuistossa sijaitsee Sandwich Harbour, joka on tunnettu kauniina ja hyvänä kahlaajapaikkana. Siellä on hiekkadyynien kupeeseen muodostunut pieni kosteikko, jossa on kasvillisuutta ja erityisesti flamingoja.


Yövyimme Flamingo Cottages -nimisessä mökkikylässä, jonka omistaja Caroline oli hyvin avulias.

Myös Walvis Bayssa oli ollut melko voimakas hiekkamyrsky ja mökkiämme puhdistettiin juuri hiekasta, kun saavuimme perille. Kuulemma myrskyn ajankohta oli epätavallinen. Myrskyn takia seuraavalle päivälle varaamamme retki Sandwich Harbouriin siirtyi iltapäivälle.


Mökistämme oli näköala merelle. Flamingot ilmestyivät aamupäivän laskuveden aikaan aivan mökin eteen.

Sandwich Harbouriin ei pääse ilman opasta, koska vuorovesivaihtelun vuoksi sinne voi jäädä jumiin. Myrskyn vuoksi emme nähneet niin paljon eläimiä kuin yleensä voisi nähdä; eläinten jäljet olivat pyyhkiytyneet pois hiekasta ja eläimet itse piileksivät. Oli pettymys havaita, että Sandwich Harbour, jossa yleensä voi melko varmasti nähdä flamingoja, oli lähes autio. Se ei myöskään näyttänyt niin vaikuttavalta kuin näkemistäni valokuvista olisi voinut päätellä. Valitettavasti Sandwichin allas on kuroutumassa umpeen.


Näimme enemmän lintuja Walvis Bayn suola-altailla. Lentäviä pitkäjalkoja.


Matkalla Sandwich Harbouriin.


En ole tämän linnun lajista varma, mutta veikkaan viiriäispyyjuoksijaa. Lintu näytti hämmentyneeltä, kuin tuuli olisi temmannut sen keskelle dyynejä.


Meroles anchietae, joka on Namibiassa endeeminen laji. Kaivautuu hiekkaan vaaran uhatessa.



Sandwich Harbour.

Iltapäivällä kävimme vielä veneretkellä Walvis Bayn edustalla. Merestä nousi veneeseen muutama etelänmerikarhu, jotka olivat oppineet saavansa kalaa vastineeksi rapsutettavana olemisesta. Näimme myös delfiinejä (tarkempi laji jäi epäselväksi).


Etelänmerikarhu.


Delfiini.

Seuraavana aamuna tuuli taas ja lähdimme ajamaan hiekkaisissa tunnelmissa kohti Swakopmundia. Pysähdyimme ottamaan muutaman kuvan tuulisista dyyneistä. Paikoin hiekka kinostui tielle samalla tavalla kuin lumi talvella Suomessa.

Maisemareitti D707 ja Sesriemin hiekkamyräkkä

Matkakertomus jatkuu vihdoin.

Heräsimme Ausissa hyvin tuulisen yön jälkeen järkyttävän kylmään aamuun. Teltassa ja untuvamakuupusseissa oli lämmintä, mutta ulkona tuuli oli niin kylmä, että edes villakerrasto, fleece-kerrasto, villapaita ja kuoritakki eivät tuntuneet lämmittävän tarpeeksi. Ei ollut toivoakaan saada kaasukeitintä toimimaan kananmunien keittämistä varten, joten söimme purkillisen tonnikalaa ja jatkoimme äkkiä matkaa.

Edessä oli koko päivä ajamista, josta osa pienempää D707-maisemareittiä. Tienpätkää oli kehuttu monessa yhteydessä yhdeksi Namibian kauneimmista reiteistä, ja odotuksemme olivat korkealla. On kuitenkin pakko myöntää, että petyimme vähän. Maisemat olivat kyllä hienoja ja jopa huikeita, mutta niiden valokuvaamisesta ei tullut oikein mitään. Maiseman kauneus oli nimittäin sen laajuudessa ja hienoissa väreissä, jotka eivät aamuvalon jälkeen toistuneet kameran kennolla kovin kauniina. Lievästi kumpuileva maisema muodostui kullankeltaisesta tuulessa huojuvasta heinikosta, oransseista hiekkadyyneistä ja kaukana taustalla siintävistä violetinsävyisistä vuorista, joiden yllä oli pilvetön kirkkaansininen taivas. Välillä heinikon keskeltä pistivät esiin yksinäisen keihäsantiloopin sarvet.


Keihäsantilooppeja. Aus.


Hyppyantilooppi. D707.


Kangastus.



Maisemareitin loppupäässä autostamme puhkesi rengas. Tie oli enimmäkseen suhteellisen hyväkuntoinen, mutta teräviä kiviä oli runsaasti ja matka eteni maasturillakin hitaasti. Olisi ollut järkevää yöpyä puolivälissä Ausia ja Sesriemiä.

Sesriemistä ja Sossusvleistä puhutaan yleensä sekaisin, kun viitataan paikkaan, jossa Namibian korkeimmat hiekkadyynit sijaitsevat. Sesriem on itse asiassa pikkuinen kylä Namib-Naukluftin kansallispuiston ulkopuolella ja useimmat hiekkadyyneille menijät yöpyvät sen läheisyydessä. Sesriemiksi kutsutaan myös NWR:n leirintäaluetta, joka sijaitsee aivan puiston rajalla. NWR on hiljattain avannut myös yhden "hotellin" kansallispuiston sisäpuolella ja me yövyimme siellä, koska silloin ei tarvinnut välittää kansallispuiston aukioloajoista. Leirintäalueelta olisi päässyt hiekkadyyneille puoli tuntia ennen auringonnousua ja puistosta olisi pitänyt poistua viimeistään puoli tuntia ennen auringonlaskua. Muista hotelleista pääsee kansallispuistoon vasta auringon noustessa. Käytäntö on sekava, emmekä saaneet siitä ennen matkaa tarkkaa selkoa. Sen vuoksi päädyimme turhaan NWR:n kalliisiin luksusmökkeihin. Mökit oli sentään pyritty rakentamaan ekologisesti.


Hyppyantilooppeja ja taustalla mökkimme. Sesriem.

Sossusvlei on suurimman osan ajasta tyhjillään oleva savipohjainen vesiallas, joka sijaitsee keskellä hiekkadyynejä. Sossusvleistä puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin useimmin sitä ympäröiviä dyynejä. Alueella on muitakin useita tyhjiä vesialtaita ja niistä kuvatuin lienee Deadvlei, jossa halkeilevan saven keskellä nököttää aikoja sitten pystyyn kuolleita puita. Varsinaiset korkeat hiekkadyynit sijaitsevat vajaan tunnin ajomatkan päässä Sesriemin leirintäalueesta ja kansallispuiston portista, vaikka myös matkan varrella on joitakin dyynejä. Kaikki haluavat tietysti nähdä dyynit aikaisin aamulla, mikä aiheuttaa omituisen ruuhkan keskellä aavikkoa.


Sesriemistä hiekkadyyneille johtava tie auringon laskiessa.

Sesriemistä lähtevä yleinen tie loppuu parkkipaikkaan, joka on keskellä hiekkadyynejä. Parkkipaikalta voi kuitenkin jatkaa joko omalla nelivedolla tai taksikyydillä matkaa lähemmäksi Sossusvleitä. Loppumatka Sossusvlein parkkipaikalle asti on pelkkää hiekkaa.

Meidän ideamme oli välttää ruuhka ajamalla dyyneille jo ennen auringonnousua, mutta käytännössä suunnitelma ei toiminut. Ensinnäkin nukuimme liian pitkään, koska yö oli edellistäkin tuulisempi ja pelkällä kankaalla päällystetyssä mökissä oli kylmä. Mökin rakenteet pitivät kovaa meteliä ja heräsin useamman kerran luullen koko mökin hajoavan. Saavuimme ensimmäiselle parkkipaikalle vain muutamaa minuuttia ennen kuin leirintäalueelta lähteneet. Toiseksi hiekkadyyneillä on vaikeaa suunnistaa, etenkin jos ei tiedä minne on menossa. Olisi kannattanut selvittää etukäteen, missä parhaat kuvauspaikat ovat. Hukkasimme parhaan valon etsimällä Hiddenvleitä, jonne olisi pitänyt kävellä yli kilometri seuraten epämääräisiä viittoja. Hiddenvlei osoittautui nimensä veroiseksi: emme löytäneet sitä.


Tajusimme myös, että parhaiden dyynien luokse oli oikeastaan mahdotonta päästä auringonnousuksi, koska olisi ollut järjetöntä yrittää ajaa pimeässä keskellä hiekka-aavikkoa.

Tarvottuamme tuulessa pöllyävässä ja upottavassa hiekassa yli tunnin verran paras valo oli jo ehtinyt mennä. Vaatetta oli auringon noustua aivan liian paljon päällä ja olo oli jokseenkin uupunut. Seuraavaksi päätimme uskaltautua ajamaan Sossusvlein parkkipaikalle. Sisempänä aavikolla tuuli pöllytti hiekkaa yhä enemmän, mutta löysimme perille seuraten edellä ajanutta autoa.

Deadvlei löytyi Hiddenvleitä helpommin, koska sinne kulki jatkuva turistien virta. Hiekkamyrsky teki minun suuremman vaikutuksen, kuin turistien ja kuolleiden puiden täyttämä kuiva allas. Olin todella tyytyväinen kameran ja laajakulmaobjektiivin sääsuojauksesta, koska hiekkaa oli ilmassa paljon. UV-suotimeen tuli naarmuja hiekanjyvistä.



Deadvlei.

Palattuamme autolle meitä varoiteltiin lähtemästä enää dyyneille, koska näkyvyys oli niin huono. Itse Sossusvlei jäi siis näkemättä.


Hiekka pöllyää.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja ajoimme ensimmäiselle suurelle hiekkadyynille, Dyyni 45:lle. Olimme pienen hetken ainoat ihmiset paikalla, mutta heti kun aurinko alkoi nousta, dyynin viereen ilmestyi turistibussi. Bussista marssi ulos letka turisteja, jotka kävelivät suorinta tietä dyynille ja lähtivät kiipeämään sitä ylös. En ollut edes ehtinyt virittää jalustaa! Päätimme lähteä kävellen toiseen suuntaan, jossa oli melkein yhtä kuvauksellinen dyyni, mutta ei ihmisiä.



Turistivapaa dyyni.


Dyyni 45.

Sossusvlei sai minut taas miettimään, onko ylipäänsä järkeä yrittää kuvata suosittuja turistikohteita ilman turisteja. Deadvleissä sommittelin turisteja puiden taakse piiloon. Tietysti turisteja olisi voinut olla hirveän paljon enemmänkin - Namibiassa käy verrattain hyvin vähän matkailijoita. Namibian hiekkadyynejä on valokuvattu niin paljon, että vaatisi todellista asiaan paneutumista, jos niistä tahtoisi saada oikeasti omalaatuisia kuvia. Sen sijaan kokemuksena ja nähtävyytenä paikka oli ehdottoman hieno.

Pupu

Suomen metsillä menee huonosti

Taloremontti ja opiskelu ovat vieneet niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt päivittää blogia lähes kuukauteen. Remonttikausi alkaa kuitenkin olla tältä vuodelta ohitse, joten jatkan varmaankin piakkoin matkakertomusta.

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin 26.9. Parikkalassa sijaitsevasta metsästä, joka on viimeisiä kuukkelin asuttamia metsiä Etelä-Suomessa. Pientä aluetta ympäröivät jo nyt hakkuualueet. Osa siitä on suojeltua, osan omistaa Stora Enso ja loput UPM. Nyt UPM on lupauksestaan huolimatta aikeissa hakata omistamansa metsäalan. Haastattelussa UPM:n edustaja toteaa haluavansa uskoa, että kuukkeli pystyy hakkuista huolimatta elämään alueella. Olisi minustakin kiva uskoa, että ihmisen ahneudella on jokin raja, mutta sillä tuskin on mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Kävin Heikin kanssa kuukkelimetsässä ja näimme yhteensä viisi kuukkelia sekä keräsimme lähemmäs 30 litraa suppilovahveroita, orakkaita ja kanttarelleja.



Utelias...


ja ihmisiä kohtaan peloton. Kuukkelit tulivat hakemaan herkkupaloja kädestä ja saattoivat istuutua hetkeksi objektiivin nokalle.






Metsänpohja on paksun sammalen peitossa.



Metsänhoitoyhdistyksen nauha rajaamassa aiottua hakkuualuetta.

Kuukkelimetsän tapauksessa kyse on yksittäisestä metsästä, mutta lisäksi Suomessa suunnitellaan kaikessa hiljaisuudessa valtion omistaman liikelaitoksen Metsähallituksen yksityistämistä. Metsähallituksen toiminta on jo nyt luonnonsuojelun näkökulmasta monissa tapauksissa hyvin kyseenalaista ja minusta puheet yksityistämisestä ovat todella huolestuttavia.

Suomen metsistä vain noin kaksi prosenttia on vanhoja luonnontilaisia metsiä ja Etelä-Suomessa ainoastaan 0,1 prosenttia. Vanhalla luonnontilaisella metsällä tarkoitetaan metsää, joka on ollut koskemattomana 200 vuoden ajan. Suomalaisia pidetään metsäkansana, mutta todellisuudessa yhä useampi ei ole edes käynyt vanhassa metsässä. Suomessa ns. aitona metsänä pidetään pimeää ja tiheää kuusikkoa, mutta oikeasti vanha kuusivaltainen metsä on suhteellisen valoisa. Puut ovat eri ikäisiä ja suurten yksilöiden kaaduttua metsään syntyy valoisia aukkoja. Paksu sammalmätäs peittää metsänpohjaa, puissa roikkuu naavaa ja erilaisten selkärangattomien eläinten sekä kääpien lajimäärät ovat suuret. Kuukkeli ja monet uhanalaiset eliölajit viihtyisivät.

Oikeiden metsien sijaan Suomea peittää puupellon, hakkuiden ja metsäautoteiden muodostama tilkkutäkki. Mutta saahan niitä puolukoita talousmetsästäkin, joten emme valita.

Aus

Kolmanskopin jälkeen palasimme samaa tietä Ausiin, jonka lähellä viivyimme kaksi yötä nukkuen ensimmäistä kertaa teltassa.

Aus on pieni ja hiljainen kylä, jonka ympäristössä on kuitenkin useampi hotelli ja muita majoitusmahdollisuuksia. Söimme kerran keskustan Bahnhof-hotellissa, jonka tunnelma oli jokseenkin surkuhupaisa. Ruoka oli kelvollista, mutta taustalla soi saksalainen humppa ja bussilastillinen saksalaisia turisteja pysähtyi syömään samaan aikaan. Eräs erittäin miehekäs saksalainen mies (mukana oli myös erittäin miehekkäitä naisia) tuli puheillemme ja ylisti jokaiseen mäkeen hyytyvää autoamme voimakkaaksi menopeliksi. Yritimme kovasti etsiä Namibiasta afrikkalaista ruokaa tarjoavia ravintoloita, mutta valitettavasti lähes kaikkialla oli tarjolla vain saksalaistyylinen ruokalista "afrikkahenkisestä" sisustuksesta huolimatta.

Onneksi meidän majapaikkamme Klein Aus Vista oli huomattavasti fiksumpi. Pieni leirintäalue oli viihtyisä ja siisti. Namibiassa on tapana grillata paljon ja mekin ostimme riistapihvejä ensimmäiseksi illaksi. Emme kuitenkaan älynneet, että kuivuudesta huolimatta puiden sytytys voisi olla todella vaikeaa. Tulen tekemiseen kului lopulta yli tunti, koska emme saaneet mistään sytysypaloja ja koska kasvien keräys sytykkeiksi oli luonnonsuojelullisista syistä kielletty. Vieraissa maissa ei muutenkaan kannata käyttää mitä tahansa kasveja tulen tekoon, koska niistä voi palaessa vapautua jopa tappavan myrkyllisiä aineita. Kivikovissa puissa ei ollut kaarnaa ja niiden pilkkominen pienemmiksi lapiolla sujui vaikeasti, mutta saimme lopulta tehtyä nuotion kaasukeittimen avulla.


Tasavaltalainen, sosiaalinen kutojalintu, jonka pesät saattavat peittää kokonaisen puun. (Aiemmassa kirjoituksessani oli kuva pesästä.) Lintuparvella oli pesä leiripaikkaamme varjostavassa puussa ja ne ilmestyivät paikalle aina meidän kaivaessa ruokatarvikkeet esille. Tasavaltalaisen ääntely muistuttaa erehdyttävästi vinkulelua.


Leirin pusikoiden alla eli paljon hiiriä (laji ei ole minulle tuttu), jotka olivat todella arkoja. Naapurileirin väki ihmetteli, kun seisoin pitkään aivan hiljaa paikallani ja osoitin kameralla puskaan. Kymmen minuutin odotuksen jälkeen hiiri kiipesi pensaan latvaan ja livahti saman tien takaisin piiloon kuultuaan sulkimen äänen.


Linnunrata.

Ensimmäinen yö oli melko tuulinen, mutta teltassa oli muuten mukava nukkua. Ulkona oli vain muutama aste lämmintä ja olimme tyytyväisiä siitä, että olimme ottaneet lämpimät talvimakuupussit mukaan. Aamulla lähdimme katsomaan Namibin villejä hevosia, joille on rakennettu juomapaikka lähelle Ausia. Hevoset olivat aivan tavallisten kesyhevosten oloisia. Ne kävivät vuorotellen juomassa ja kävelivät sitten kauemmas laiduntamaan. Juomapaikka oli kuvakulman kannalta ikävästi kuopassa, joten maisemakuvat onnistuivat paremmin.





Hotellin päärakennuksen lähellä oli paljon eläimiä kasteltujen kukkien ja hedelmäpuutarhan takia.


Jokin agama.


Strutsi.


Kapinlauluhaukka.


Näkymä leirintäalueen läheiseltä kukkulalta.


Kuvassa tämä pullea heinäsirkka ei näytä kovin suurelta, mutta sen pituus oli noin 10cm.

Lüderitz ja Kolmanskop

Fish River -kanjonin jälkeen seuraava yöpaikkamme sijaitsi eristyneessä ja pienessä Lüderitzin rannikkokaupungissa. Ajomatka oli pitkä, mutta avarat maisemat viehättäviä. Lüderitziin johtava tien suoruuden rikkoo ainoastaan satunnaisesti kumpuileva maasto. Matkalla voi nähdä muun muassa strutseja, keihäs- ja hyppyantilooppeja, paljon haukkoja sekä villejä hevosia. Namibin aavikon villit hevoset eivät ole varsinaisia villihevosia, vaan 1900-luvun alussa karanneita kesyhevosia, jotka ovat säilyneet luonnossa. Loppumatkasta hiekkaa alkaa olla enemmän ja vähitellen siitä muotoutuu dyynejä, jotka ulottuvat merenrantaan asti.


Matkalla Lüderitziin.

Saksalaiset kolonialistit perustivat Lüderitzin vuonna 1883 ja kaupungin arkkitehtuuri on sen mukaista. 1908 alueelta löydettiin timantteja ja lähistölle perustettiin Kolmanskopin kaivoskaupunki. Se on nykyisin hiekan valtaama ja timantteja etsitään muualta, mutta Lüderitzin ympäristö on edelleen rangaistuksen uhalla ihmisiltä suljettua timanttivyöhykettä.


Shark Island ja Lüderitz.

Me yövyimme Lüderitzissä ainoastaan Kolmanskopin vuoksi. Se aukeaa turisteille kello 9 aamulla, mutta erityisellä valokuvausluvalla sisään pääsee auringon noustessa. Lupa pitää hankkia edellisenä päivänä Lüderitzistä eräässä kalatehtaassa toimivan Ghost Town Tours -yrityksen toimistolta.

Vietimme yön Lüderitzin edustalla Shark Islandilla NWR:n vuokrahuoneistossa. Shark Island on ehkä joskus ollut ihan mukava, mutta meidän käydessämme sinne rakennettiin kalliita asuntoja ja koko paikka näytti työmaalta. Kuulimme myöhemmin, että Lüderitzissä tuulee lähes jokaisena vuoden päivänä, mutta me satuimme sinne tyynellä säällä.


Auringonlasku ja meri. Shark Island, Lüderitz.


Kalastajien aluksia auringon noustessa. Taustalla näkyy hiekkadyynejä.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja ajoimme hämärässä Kolmanskopiin. Sisälle tuli meidän kanssamme samaan aikaan vain yksi toinen pariskunta. Aurinko nousi huimaa vauhtia ja paras valo oli nopeasti ohitse. Sen jälkeen valokuvaus muuttui hankalaksi, koska valoisuuserot sisä- ja ulkotilojen välillä olivat todella jyrkät. Lisäksi minua vaivasi ongelma, jota mietin monesti matkalla: Miten kuvata kohdetta, josta on jo olemassa valtava määrä hyviä kuvia? Kolmanskop on myös selkeästi turistikohde, eikä hiekkaan katoava yksinäinen autiokaupunki, jollaisena sen miellään haluaisi nähdä ja kuvata.

Valokuvauksellisista epäkohdista huolimatta Kolmanskop on mielikuvitusta inspiroiva paikka ja arkkitehtuuriltaan kaunis. Yksi aamu oli minusta liian vähän siihen tutustumiseen, vaikka useimmat turistit saavat hiekkaisista huoneista tarpeekseen muutamassa tunnissa.




Kuoriaset kiertelevät tyhjissä rakennuksissa hämärissä, mutta päivällä näkyy enimmäkseen vain niiden jälkiä.

Ensimmäiset päivät

Kirjoittelen hiljalleen matkakertomusta, kun tapahtumat ovat vielä hyvin muistissa.

Lensimme heinäkuun puolivälissä Lontoon ja Dubain kautta Kapkaupunkiin, jossa vietimme yhden yön. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Intercapen linja-autolla Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Ajomatka kesti noin 20 tuntia, mutta kaksikerroksinen ilmastoitu bussi oli yllättävän mukava ja maisemat hyviä. Rajanylitys tapahtui yöllä ja se oli nopeasti ohitse. Ainoana epämukavuutena voisi mainita Intercape-yhtiön uskonnollisen propagandan: Matkan aikana näytettiin useita tunteja kristillistä ohjelmaa, jossa muun muassa herjattiin Richard Dawkinsia. Koomisimmassa pätkässä pornoaddikti tilitti ongelmaansa ja kertoi päässeensä siitä eroon uskon avulla. Kotivideomainen ote ja järkyttävä paatoksellisuus menisivät Suomen televisiossa sellaisenaan hyvänä sketsiohjelmana, mutta yritimme hillitä huvitustamme.


Näkymä Kapkaupungin linja-autoasemalta.

Olimme aikaisin aamulla perillä Windhoekissa ja saatuamme vuokra-automme lähdimme ajamaan kohti etelää, samaa tietä kuin olimme ajaneet joitakin tunteja sitten bussilla. Namibiassa ajetaan vasemmalla puolella tietä, mutta ajaminen ei ole kovin vaativaa vähäisen liikenteen vuoksi. Automme, Nissan Single cab 3.2D, oli hieman rotisko ja osoittaui heti aika epäkäytännölliseksi. Kerron myöhemmin tarkemmin autosta ja Namibian liikenteestä.

Vietimme ensimmäisen yön noin 300 km päässä Windhoekista lähellä Marientalia, Kalaharin autiomaassa. Eläimiä oli verrattain vähän ja ne olivat enimmäkseen kaukana, mutta näimme ensimmäiset paviaanit, strutsit, keihäsantiloopit ja springbokit. Yö oli todella kylmä ja päivälläkin vain noin 18 astetta.

Heräsimme auringonnousun aikoihin ja kävimme pikaisella kävelyllä ennen aamupalaa. Näimme huuhkajaa muistuttavan suuren pöllön, mutta muuten eläimiä oli niin vähän, että päätimme jatkaa matkaa pian. Ajoimme noin 400 km Keetmanshoopin kautta Fish River Canyonin lähellä sijaitsevaan majapaikkaamme. Kanjoni on ilmeisesti maailman toiseksi suurin, vaikka ei ole erityisen suosittu nähtävyys.

Viihdyimme hyvin kaksi yötä. Tuttavallinen lintu livahti keittiöön aina, kun kukaan ei huomannut. Päivällä aika tuntui pysähtyneen, mutta aamuisin ja iltaisin meillä oli kiire valokuvata ennen valon muuttumista huonoksi. Karujen maisemien kuvaus tuntui vaikealta ja olin erityisesti aamuisin hieman liian unelias tekemään hyviä ratkaisuja kuvauskohteiden suhteen. Jälkikäteen toivoisin keskittyneeni kuvaamaan enemmän kaunista valoa kuin maisemaa sinänsä. Mieleen jäivät erityisesti valtavat heinäsirkat, dassiet ja kokerboompuut (Aloe dichotoma), joiden silhuetit näyttivät hämärässä jännittäviltä.


Hyppyantilooppi.


Kokerboompuita, jotka eivät siis ole oikeita puita, vaan Aloen sukuun kuuluvia kasveja. Taustalla olevassa puussa on erään sosiaalisen kutojalintuyhdyskunnan pesä.


Silhuetteja. En ottanut näitä kliseisiä silhuettikuvia tarpeeksi. Kokerboompuita oli vain eteleässä eikä niiden kuvaus onnistunut myöhemmin.


Kuduja.


Auringonnousu.


Fish River Canyon ja jokin lintu, jonka lajia en voi tarkistaa, koska olen pakannut lintukirjan muuttolaatikkoon.